Squats are like life

Pääsiäisenä ajelimme Tahkolle siskojen sekä ystävien kanssa. Matkasta jäi käteen hyvien muistojen lisäksi hirveä flunssa. En ole ollut syöpään sairastumisen jälkeen kertaakaan perusflunssassa, kaikki infektiot ovat olleet seurauksia hoidoista, ja vieneet olotilan suoraan nollasta sataan. Nyt olin koko viikon sairaslomalla kotona. Vaikka se sinällään oli tervetullutta koska henkinenkin jaksaminen on taas töissä koetuksella, niin kyllä ärsytti aivan suunnattomasti sairastaa tällaista ’vaan-flunssaa’. Ihan turhaa. Olinkin melko huono sairastaja ja puuhailin kaikenlaista viikolla, mikä ei yhtään ainakaan helpottanut tautia.

Flunssan takia jäivät sitten kaikki viime viikon treenitkin välistä. Se ottaa eniten päähän. Viikkoon kuuluu tällä hetkellä 2-3 kiinteää treeniaikaa ja sitten se mitä itse jaksaa lisäksi tehdä. Hommasin pitkästä aikaa salikortinkin, mutta ei siellä ole paljoa tullut käytyä, parista syystä: Suurin ongelma treenaamisessa ovat nykyään järkyttävät lihaskrampit joita Erivedge aiheuttaa. Välillä herään yöllä siihen että tuntuu kuin joku vetäisi puukkoa pohkeeseen, ja jumpatessa alkaa aina (siis AINA) vetää suonta jalanpohjista. Monet venyttelyasennot ovat olleet aivan no-no. Siksi olen keskittänyt kiinteät treeniajat aamuun kun lihakset ovat vielä niin sanotusti tuoreet yön jäljiltä. Mutta salille kun on pari kertaa mennyt töiden jälkeen, on saanut lähteä ison ketutuksen kera kesken tunnin. Toinen syy on uteliaat katseet. Kun asuu Helsingin keskustassa, sekaan mahtuu kaikenlaista treenaajaa ja ’treenaajaa’. Etenkin monet naiset katsovat uteliaina pipo päässä treenaavaa kaljua. Pitäisi todeta että sen kun katsovat, ei kiinnosta, mutta kyllä se kiinnostaa, ja häiritsee treeniä.

Aamutreenini sisältävät kerran viikossa tunnin fyssaritreenin sekä uudemman lajivaltauksen, olympiapainonnoston. Fyssarini Juho Helsinki Core Trainersilta on aivan huikea tyyppi, osaa lukea sekä fyysistä että psyykkistä kuntoani kuin avointa kirjaa. Lisäksi kyseenalaiset huumorintajumme osuvat mahtavasti yksiin, mikä tekee treenaamisesta myös hauskaa. Puolitoista vuotta sitten kun aloin käydä Corella, lähdettiin siitä että nilkkani olivat niin lukossa etten saanut kunnolla polvia koukkuun kun kantapäät nousivat ylös. Ja jos olisin kyykkyyn päässytkin, niin en ainakaan suoriutunut sieltä omin voimin ylös, kiitos kaiken lihaskadon. Nykyään hoidetaan edelleen paljon tasapainoasioita, kehon liikkuvuutta ja varsinkin vasemman puolen koordinaatiokykyä, johon leikkaus jätti oman jälkensä. Sen lisäksi treenataan eri lihasryhmiä ja kiinnitetään paljon huomiota oikeaan tekniikkaan ja oikeiden lihasten aktivoitumiseen. Corella viihdyn myös koska siellä kukaan ei tuijota, kaikki ovat kuin suurta yhteisöä.

Ja sitten se painonnosto. Jaa minä kukkakeppi vai? Perheessäni on useita triathlonharrastajia vanhemmista siskoihin. He olivat jo aiemmin löytäneet painonnoston osaksi treeniä lukuisten muiden triathlonharrastajien tavoin. Itse tutustuin Tempaus-Areenan (ja lajin) isähahmoon Masaan vuoden 2014 kesällä kun olin seuraamassa triathlon-kisoja Joroisissa. Istuin helteisessä bussissa siirtymässä uintipaikalta seuraavalle vaihtopaikalle, kun Masa istui viereeni. Elokuusta alkoikin painonnostajaurani Tempaus-areenalla. Nykyisin meillä on perheen yhteistreeni joka tiistaiaamu kello seitsemän (hyi, aiemmin minua ei olisi saanut mistään hinnasta tuohon aikaan edes ylös sängystä).

Nollalihaksilla alkoi kuitenkin välillä kivinenkin painonnostajan taival. Reilu vuosi Tempaus-areenalla on ollut vuoristorataa ja tuonut eteen sekä onnistumisia että takapakkeja. Sen verran huomaan edistymistä kuitenkin paidanhihoista ja housunpunteista, että harmittaa kun ei tullut otettua ennen-kuvia..

Samalta kyykkäämältä päätimme Masan kanssa ilmoittautua kesän 2016 Joroisten Finntriathlonille joukkuepuolimatkalle, minä juoksijana ja Masa pyöräilijänä. Uimariksi saimme jallitettua erään areenalla viihtyvän näyttelijä-koomikon. Tavoitteenamme on olla maalissa ennen pimeää (esimerkiksi oma juoksukilpailuhistoriani käsittää peräti yhden Helsinki Midnight Runin parin vuoden takaa), ja kesällähän pimeä tulee tunnetusti melkoisen myöhään.. Että semmoiseenkin piti lupautua sitten..!

Tällä viikolla olisi alkanut Coren lyhyt juoksuvalmennus joka tähtää Team Rynkebyn hyväntekeväisyysjuoksuun (juoksun tuotot menevät lasten ja nuorten syöpäyhdistykselle Sylva ry:lle, eli jos olet Helsingissä niin osallistu!). Kismitti aivan silmittömästi että flunssan takia ensimmäinen treenikerta meni sivu suun.. Myös itse juoksutapahtuma jää valitettavasti välistä ystävien häiden takia. Mutta parille juoksuvalmennukselle pääsen onneksi mukaan, ja niistäkin menee osallistumisten tuotto samaan osoitteeseen.

Huomenna alkaa muuten Suomen ensimmäinen Fuck Cancer –viikko. Mutta siitä lisää sitten.

Lähde: Beast Motivation

 

Ikävä

Kun äänekkäintä on silloin kun on ihan hiljaista.

Meinasin alkaa kirjoittaa tätä postausta keskellä yötä kun en saanut nukuttua. Koska tinnitus. Kaikista hiivatin oireista ärsyttävin. Nykyään kaikki oireeni muutenkin johtuvat hoidoista, eivät itse taudista. 

Tinnitus alkoi välittömästi ensimmäisen sisplatiinitiputuksen jälkeen. Kotiin päästyä valkosolut ja olo olivat maanraossa, ikinä en ole ollut niin heikkona, ja teki mieli vain nukkua. Se oli kuitenkin mahdotonta koska tinnitus. En osannut sulkea uutta jatkuvasti inisevää ääntä pois, ja illalla kun tuli hiljaista, ei ollut muita ääniä peittämässä tinnitusta. Eikä ole edelleenkään. Nykyään toisinaan unohdan koko asian mutta välillä se valvottaa iltaisin. 

Olen jo pitkään ikävöinyt entistä minääni. Toki tämä kokemus on ollut kasvattava ja ajattelutapoja ja arvojärjestystä muokkaava, mutta ei ole kyllä ollut sen arvoista. Entisellä minällä tarkoitan sitä ihmistä joka ei ollut jatkuvasti näin ahdistunut, joka osasi eri tavalla nauttia asioista. Jolla ei ollut kaikkia ihme vaivoja. Joka osasi suunnitella tulevaisuutta koska ei ollut olemassa edes ajatusta siitä että jotain voisi tulla tielle (eikä tarvinnut elää tunti ja päivä kerrallaan, miettien ahdistaako huomenna paljon vai vähän). Nykyään tuntuu että kun vointi ei ole ihan surkea muttei täysin hyväkään, ei kokemuksistakaan saa irti sitä samanlaista hyvää oloa tai tunnetta mitä muut ympärillä tuntuvat saavan. Lyhyesti, en jaksa innostua asioista samalla tavalla kuin muut. Toisaalta huomaan etteivät myöskään negatiiviset asiat tunnu niin voimakkaina. Tunteetkin ovat ns. välitilassa kuten sairaus, vointi ja koko elämä.

Kaikkein eniten harmittaa etten pysty enää nauttimaan musiikista niin kuin ennen. Musiikki on ollut minulle tärkeää siitä asti kun puhumaan opittuani isäni opetti minua nimeämään suurten säveltäjien teoksia. Olen aina saanut voimaa musiikista ja minulle merkityksellisistä kappaleista, eikä se tietenkään ole muuttunut mihinkään. Olen aina nauttinut erityisesti livemusiikista, ja sitä on iso ikävä. Käyn edelleen konserteissa mutta kuulovaurion takia kovat ja korkeat äänet puuroutuvat ja rätisevät, eikä musiikki kuulosta enää 'puhtaalta'. Korvatulpat eivät muuta tilannetta (vaikka niitä käytän tietysti), jos vasenta korvaa painaa sormella, niin ääni selkenee.

Kaipaan musiikista täysillä nauttimista, kaipaan elämästä täysillä nauttimista, kaipaan itseäni.

Isi kuunteli myös paljon Pavea kun olin pieni.

Anssi Kela teki myös kappaleesta hienon koskettavan version viime vuonna Vain elämää -ohjelmassa, kyynel vierähti poskelle kun olin katsomassa päätöskonserttia Hartwall areenalla.

Lopuksi, muutamia muita kappaleita jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä viimeisten parin vuoden aikana, tuomaan voimaannuttavia hetkiä myös teille muille:

Sia - Reaper

Alicia Keys - Superwoman (biisi tatuointini takana)

Elastinen - Eteen ja ylös

Sia - Big Girls Cry

Alicia Keys - Brand New Me

Regina Spektor - Hero

Mew - Sometimes life isn't easy

Heli Kajo - Jos mä kuolen nuorena

Florence + the Machine - Shake it out

Ingrid Michaelson - Keep Breathing

Edit: Pyörin seuraavana päivänä ystäväni kanssa Hakaniemen kauppahallissa ja muistin mitä muuta kaipaan. Shoppailua! Tai lähinnä siitä nauttimista. Kun ympärillä on joka puolella kauniita tavaroita, pää poukkoilee kaupan nurkasta toiseen, vasemmalta oikealle, ylös ja alas. Pian tulee tunne että huhhuh nyt riittää, alkaa pyörryttää. Ei tällaistakaan ongelmaa ollut ennen, rakastin kaupoissa pyörimistä, tänäänkin olisi ollut niin mukavaa vain katsella kaikkia hallin pikku-käsityöesineitä ja Marimekon uusia printtejä. Ja niin me teimmekin mutta entinen nautinto oli siitäkin poissa. ISO HÖH.

Karvaton Teräsleidi meikkaa

Leikkaukseni suoritettiin uuden vuoden aattona. Juhlimme siskojen kanssa uutta vuotta etukäteen Tapaninpäivänä tapsan tanssien muodossa, ja uuden vuoden iltana kuuntelin rakettien pauketta Töölön sairaalan neurokirurgisella vuodeosastolla. Leikkaus sujui hyvin ja pääsin kotiin jo seuraavana päivänä, sairaslomaakin sain vain kaksi viikkoa. Aivoihin asti ei tarvinnut mennä, kallosta putsattiin muutosta ja ohentunutta kallon luuta vahvistettiin paikalla joka kiinnitettiin kolmella ruuvilla. Ruuvit tuntuvat selvästi takaraivossa ihon läpi, jännää.. Patologi tutkiskeli muutosta ja totesi sen olevan vain arpikudosta. Kirurgikin sanoi ennen leikkausta ettei hän ihan ymmärrä miten muutos on diagnosoitu kasvaimeksi koska hänestä se ei sitä ole, mutta varmuuden vuoksi muutos kuitenkin siis poistettiin. Jaahas, kiitos vain pelottelusta.

Lääkkeet laitettiin tauolle leikkauksen takia, noin kuukauden verran kerkesin olla ilman. Noin viikko sitten ne aloitettiin uudelleen ja tarkoitus on nyt tämä vuosi mennä niin että joka toinen kuukausi syödään ja joka toinen ollaan tauolla. Sitten katsotaan että mikä on tilanne, pidennetäänkö kenties lääketaukoa, mikäli siis tilanne on edelleen kontrollissa. Tällä hetkellä ei näy uusia aktiivisia pesäkkeitä, olemassa olevat sen kuin hengailevat. "Mielelläänhän näitä lääkkeitä ei oikein lopeteta" eli jokseenkin elinikäinen kuuri on kyseessä, ja vaikka jossain vaiheessa lääke kokonaan lopetettaisiinkin, niin "faktahan on se että jossain vaiheessa väistämättä tauti taas aktivoituu ja lääkitys täytyy aloittaa uudelleen". Eli tässä täytyy pikkuhiljaa tyytyä siihen kohtaloon että tämä se kai on joka meikäläisen lopulta vie, toivottavasti ei kuitenkaan vielä vuosikymmeniin..

Eli tilanne näyttää hyvältä ja tässä pitäisi varmaan olla melkoisenkin positiivisilla fiiliksillä, mutta mietityttää että miten sitä oppii sitten elämään niin ettei pelkää jokaista päänsärkyä ja selkäkipua. 

Mutta akuutimmin ottaa päähän se että yhtenä kauniina päivänä muutama viikko sitten tukan lisäksi päättivät hetkessä läksiä sekä kulmakarvat että ripset. Ja yhtä kauniina päivänä ne päättivät alkaa kasvaa takaisin, eli tällä hetkellä naama ksavaa millin mittaista uutta kasvustoa. Kuka ymmärtäisi karvojen sielunelämää.. Olen ollut aina melkoisen laiska meikkaamaan, kulmakarvoille en ole tehnyt mitään, ja tavaksi on tullut sutaista pikaripsivärit naamaan bussissa matkalla töihin. Nyt meikkaamiseen tuhraantuu parhaimmillaan tunti kun yrittää meikata itselleen kasvot päähän. Kulmakarvat kerkesin onneksi pigmentoida ennen viime kesän sytostaatteja, joten pigmentointien avulla on saanut helposti piirrettyä kulmista symmetriset.

Mutta onko kukaan yrittänyt saada kajaleita ja irtoripsiä kohdilleen silmiin joissa ei ole omia ripsiä? Voin kertoa että joka aamu tulee tuikattua itseään kynällä silmään kun se lipeää luomelta.. Koska olen tosiaan jokseenkin laiska niin en ole jaksanut joka aamu ruvetakaan ripsiä liimailemaan vaan olen vain rajannut silmät mustalla. Kulmiakaan en ole tottunut piirtämään, joten jouduin tässä uudessa tilanteessa opettelemaan ihan uudenlaisia niksejä. Siksi ajattelin koota teille samanlaisten ongelmien kanssa painiville muutamia vinkkejä; 

EYE MAKEUP FOR (hairless) DUMMIES

Näin perusmeikin hallitsevana piti turvautua Googlen apuihin. Lahjakkaan Saara Sarvaksen blogista löysin hyvät ohjeet irtoripsien kiinnittämiseen. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota hyvään ripsiliimaan, olen itsekin ollut Duon ystävä jo pidemmän aikaa (kun olen joskus jaksanut juhlatilanteessa lisätä muutaman ripsitupsun omien räpsyttimien lomaan). Hyviä ripsiä olen löytänyt Eylurelta, brändiltä saa todella aidonnäköisiä 'perusripsiä' juhlavampien megapitkien räpsyttimien lisäksi. Ripsinauhaa ei tosin kannata ruveta karvattoman leikkelemään pienemmiksi osioiksi niin kuin Saara tekee, koska silloin ne on huomattavasti hankalampi saada oikeille paikoilleen. Kannattaa vain leikata päistä liika pituus pois jotta ripsinauha on oikean kokoinen.

Saaran vinkkien jälkeen etsiskelin vielä erityisesti meille karvattomille suunnattuja meikkivinkkejä, ja löysin tämän nuoren naisen YouTube-kanavan täynnä hyviä vinkkejä sekä kulmien että ripsien meikkaamiseen kuin myös turbaanien kietomiseen.

Tässä video kulmakarvojen piirtämisestä:

Kannattaa käyttää sekä kynää että puuterimaista väriä, värillä ja pensselillä on hyvä vetää kulmille ylä- ja alarajat ja täyttää sitten kulmaa kynällä vetäen lyhyitä vetoja ylöspäin, jolloin kulmiin saa feikattua karvoja eivätkä ne näytä niin pötköiltä. Kynällä kannattaa mitata myös että kulmat alkavat ja päättyvät samaan kohtaan.

Lähde: Pinterest

Karvojen piirtäminen kuten piirustukseen

Mittaa kulmakarvat samanpituisiksi.

Ja tässä video silmien meikkaamisesta:

Tuo oli itselleni hyvä vinkki että silmäluomea voi sormella vetää hieman suoraksi, jolloin kynä ei luiskahda niin helposti silmään. Nestemäinen kajali kannattaa laittaa luomelle myös siksi ettei ripsiliima koske luomeen, se saattaa herkempiä silmiä ärsyttää (vaikkakin Duoa suosittelevat myös kosmetologit). Viime kesänä ripsien pudotessa ensimmäisen kerran aloin laittaa kajalia myös silmäluomen sisäpuolelle, jolloin katseeseen tulee syvyyttä ja kajali peittää muuten vaaleaksi jäävää rajaa kun omia ripsiä ei ole:

Lähde: Pinterest

Ripsien paikalleenlaitossa käytän itse pinsettejä, koen että saan niillä ripsien sisä- ja ulkonurkat kunnolla oikealle paikalleen.

Lisäksi löysin hyvän vinkin alaripsien feikkaamiseksi. Piirrä nestemäisellä kajalilla pieniä pisteitä alaluomelle harventaen niitä kohti silmän sisänurkkaa. Sen lisäksi piirrän mustalla melko tylsällä kynällä silmien ulkonurkkiin pienet rajaukset (tylsempi kynä siksi ettei viivasta tule liian terävää). 

Tässä oma 'meikkipalettini', Macin luomiväripaleteista löytyy hyviä sävyjä myös kulmiin, apuna kannattaa käyttää ohutta kulmikasta sivellintä. (En siis tosiaan meikkausamatöörinä tiedä näille välineille mitään virallisia nimiä..) Macilta löytyy myös ohut kulmakynä, mutta vielä ohuemman täsmäaseen löysin Lancômelta (Sourcils Définis). Toisin kuin esimerkiksi videolla nähtyä kulmakynää, näitä ei tarvitse teroittaa. Sen sijaan uutta terää saa esiin kiertämällä kynää varresta. Vaikka kynät näyttävät melko ruskeilta, niiden sävy on kulmalla oikeasti hieman harmahtava, jolloin lopputulos on luonnollisempi. Siksi kannattaa käyttää nimen omaan kulmakynää, ei silmänrajauskynää. Pidän Rimmelin nestemäisestä kajalista (samasta joka videollakin nähdään), pitkään etsin kajalia jossa olisi vielä sivellin, tuntuu että nykyään kaikkiin kajaleihin on vaihdettu tussimainen pää. Sillä ei mielestäni saa yhtä siistiä ja ohutta lopputulosta.

 

Kännykällä tulee luonnollisesti todella hyvälaatuisia kuvia enkä saanut edes tarkennettua jostain syystä näitä kunnolla, mutta tässä kuvaa itselle piirretystä kulmakarvasta ja irtoripsistä.

Tässä vain sisäluomen rajaukset ilman ripsiä

Lisäksi katsetta voi kääntää silmistä huuliin herkullisen värisellä huulipunalla! :) Macilta löytyy ihania mattapunia joita on käytännössä mahdotonta saada kulumaan huulilta pois, itse joudun poistamaan kyseistä huulipunaa illan lopuksi meikinpoistoaineella.

Tarkoitus oli siitä treenikärpäsestä alun perin kirjoitella, mutta kun tämä akuutti ongelma ilmeni niin vaihdoin aihetta. Onneksi internetin ihmeellinen maailma pelasti jälleen, ja toivottavasti onnistuin tässä vähän kokoamaan teille parhaita vinkkejä yhteen osoitteeseen. :)

Ensi kertaan

- Teräsleidi