Kuluva kesä on ollut niin ihana ja tapahtumarikas etten ole ehtinyt paljoa kirjoittelemaan.. Parasta kesässä on ollut se kun on huomannut voimien kasvaneen niin paljon että jaksaa olla mukana riennoissa ja nauttia hyvistä säistä. Aiemmin suuret väkijoukot ja melu aiheuttivat ahdistusta ja tietyn ajan päästä oli pakko päästä kotiin lepuuttamaan aivoja, mutta nyt jaksan olla jo pitkänkin aikaa seurassa.
Kesä on pitänyt sisällään muutamat festarit ja vähän maakuntamatkailua sekä paljon urheilua. Kunnon kohottamiseksi olen aloittanut niinkin naisellisen lajin kuin painonnoston, ja lisäksi olen käynyt treenaamassa Helsinki Core Trainersilla. Treenit ovat tuoneet mukanaan paljon parannusta tasapainoon ja lihaksetkin alkavat hiljalleen löytyä. Myös leikkauksesta ja liikkumattomuudesta seurannut raajojen tärinä on vähentynyt lähes olemattomiin. Ongelmiakin on tosin ilmennyt - vasen puoleni ei ilmeisesti hahmotu minulla ihan oikein, kun esimerkiksi luulen vieväni jalkaani suoraan taakse, se lähteekin kääntymään sisäänpäin. Mutta nämä ongelmat ovat kuulemma treenattavissa pois, aivoja täytyy vain vähän opettaa ja muodostaa uusia hermoratoja. Pitkä liikkumattomuus on myös saanut jalkojen lihaskalvot kiristymään, ja varsinkin vasen nilkka on heikoilla. Nilkan kuntoutusta varten rullailen lihaskalvoja auki ja yritän vahvistaa nilkkaa erilaisilla harjoituksilla.
Aivot kaipaavat kovasti tekemistä ja hinku päästä takaisin töihin on suuri. Olen alkanut työstää loppuun graduani, jonka piti olla valmis jo viime vuoden puolella. Olin parhaillaan gradulomalla töistä kun sain diagnoosini lokakuussa. Talven ja kevään aikana yritin tarjota aivoille töitä mm. ristikoiden ratkomisen ja kutomisen kautta, mutta enää pitkään aikaan ne eivät ole tuoneet tarpeeksi haastetta.
Fyysinen puoli alkaa olla siis melko hyvin hallinnassa, mutta psyykkisellä puolella on vielä paljon tehtävää. Olen muuttanut takaisin omaan asuntoon, ja yksin vietetyt hetket tuovat helposti mieleen muistoja talven ja kevään kauheuksista. Vasta näin jälkeenpäin tapahtumien taakka on valjennut ja tällä hetkellä käsittelen traumaa terapeutin avulla. Vaikeinta minulle on ollut vertaistuen puuttuminen; kyselin talvella syöpäjärjestöjen tukiryhmistä, mutta sain sen käsityksen että niissä käyvät ihmiset ovat suurimmaksi osin jo eläkeiän ylittäneitä ja näin ollen kokemusmaailmaltaan ja elämäntilanteeltaan täysin erilaisessa vaiheessa kuin minä. Viime aikoina olen löytänyt muutaman tukiryhmän netistä, ja harmittaa etten aiemmin jaksanut aktiivisesti etsiä näitä tukiverkostoja. Mutta on niistä suuri apu näin jälkeenkin päin! Perhe ja ystävät ovat tietysti olleet suurena tukena, mutta kukaan muu ei voi oikeastaan ymmärtää pääni sisäistä maailmaa kuin sellainen, joka on itse käynyt läpi jotain samankaltaista.
Olin tällä viikolla magneettikuvauksissa (rutiinihommaa, nukahdin putkeen) ja ensi viikon torstaihin asti joudun jännittämään tuloksia.. Ja kyllähän se jännittää, ihan hurjasti. Mitä jos se onkin tullut takaisin? Miten kestän toisen samanlaisen setin hoitoja ja leikkauksia? Järki tietysti sanoo että on turha elää pelossa, kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, eikä sellaiseen huoleen voi uppoutua.
Lopuksi vielä, olen nyt varannut ajan muistotatuoinnin tekoon lokakuulle. Toivon siitäkin eräänlaista terapeuttista kokemusta, pistettä tälle sairausajalle. Tässä vielä muutamia kuvia kesän varrelta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti